Varpaankynnet

 

 

Harry käveli pitkin joen vartta kaljakassi kourassaan. Hän istahti auringon lämmittämälle penkille ja korkkasi aamun ensimmäisen oluen. Helvetillisen kuuma päivä tulossa, Harry ajatteli. Olut oli kylmää ja maistui hyvältä. 

Seuraavalla penkillä istui varakkaan näköinen mies. Harry tunnisti krapulaisen jos sellaisen näki.

Tämä oli varma tapaus.

Harry tyhjensi pullonsa pitkällä huikalla ja röyhtäisi. Sitten hän meni miehen viereen istumaan.

-         Huomenta, Harry sanoi.

-         Huomenta, mies vastasi.

-         Onks sulla tupakkaa?

Mies otti taskustaan askin ja ojensi sen Harrylle.

-         Ota koko aski, ei enää maistu.

-         Ok. Mä voin tarjota oluen.

-         Kiitos vaan, mutta ei maistu sekään, ei koskaan enää.

Mies hieraisi käsillä naamaansa ja näytti siltä kuin pillahtaisi itkuun.

-         Aika on mennyt niin hirveän nopeasti, mies parahti.

-         No äläs nyt, näytät suht nuorelta kaverilta vielä.

-         Ei, ei. Viimeiset kymmenen vuotta on lentänyt kuin siivillä, olen hukassa.

-         Mun mielestäni sulla on vaan krapula.

Mies vaihtoi levottomana asentoa ja nojasi leukansa käteen.

-         Ihan kuin elämä kestäisi vain yhden päivän ja olisin jo ehtoopuolella. 

-         Ota ryyppy, se helpottaa.

-         Aika kuluu muutenkin liian nopeasti, kohta olen jo haudassa.

-         Mä asuin yhden kaverin kanssa jolla oli sama ongelma. Sen nimi oli Bob. Prikulleen samat jutut kun sulla.

-         Jaa.

Mies tuijotti poissaolevana ohi virtaavaa jokea.

-         Haluaksä nakkiperunasosetta?

Harry kaivoi yhden kassistaan.

-         En, ei ole nälkä.

-         Syömistä ei kannata lopettaa, syöminen pidentää ikää.

Harry tutkiskeli pakkausta ja huomasi päivämäärän viikon vanhaksi. Hän tipautti eineksen takaisin kassiin.

-         Kuule, mä kerron sulle vähän lisää siitä Bobista. Sillä oli tosi paha tää "aika menee niin nopeasti" juttu. Oli yhtä helvettiä asua sen kanssa. Yhtenä päivänä se sitten sai itsekin tarpeeks ja kysyi multa voisiks mä auttaa sitä olemaan murehtimatta sitä asiaa. Bob oli pieni mies joten mä sidoin sen vaatekomeron naulakkoon pää alaspäin roikkumaan ja laitoin oven kiinni. Sen jälkeen mä menin olohuoneeseen ja aloin juopottelemaan. Kun mä seuraavan kerran tulin tolkkuihini, komerosta kuului kauhea valitus. Mä avasin oven ja kysyin - Joko helpotti hä? Bob parkui naama punaisena - Aika menee vieläkin liian nopeesti. Mä otin siitä hattuhyllyltä pesäpallomailan ja löin Bobia lujaa haaroväliin. Se ulvahti ja mä paiskasin oven kiinni. Kaks päivää ehdin ryypätä kunnes komerosta kuului seuraavan kerran ruikutusta. Avasin oven ja kysyin - Mitä nyt? Bob uikutti naama purppuranvärisenä - Aika, se kuluu niin nopeasti. Huomasin että sen hiuksia pitkin valui jotain punaista komeron lattialle. Hain äkkiä vessasta pesuvadin ja laitoin sen Bobin pään alle, otin mailan ja huitasin samaan kohtaan kun viimeks. Lopuksi laitoin taas oven kiinni. Sitten tuli mun rahapäivä ja ryypäsin päiväkausia ilman että muistin Bobia. Kunnes eräänä Sunnuntaiaamuna, just kun mä olin kokkaamassa munia, komerosta kuului koputusta. Asetin paistetut munat leipien päälle ja menin katsomaan. Pesuvadissa kellui Bobin kivekset. Se tuijotti niitä kummissaan. Mä kysyin siltä - Bob, kaikki ok? Bob vastasi - Ei Harry, kaikki ei ole okei. Ennen kuin se ehti sanoa sen enempää mä otin mailan ja kiskaisin. Bobin ulvoessa mä kävin tyhjentämässä vadin. Homma jatkui samanlaisena, eli tyhjentelin vatia ja käytin mailaa.

Harry sihautti korkin olutpullon suulta. Olut totisesti maistui hyvältä. Aurinko porotti yhä kuumemmin. Pukumies ei enää katsonut jokea, hän katsoi Harrya.  

-         En kyllä uskonut sanaakaan mutta kerro juttu loppuun.

-         Ei siinä oikeastaan sen enempää.

-         Tässä tilassa kuule helpottaa jos muilla menee edes leikisti huonommin.

-         Ok. Bob jatkoi rutinaansa ja roikkui komerossa enää pelkkä kuiva nahka luiden ympärillä. Mä pieksin sitä ja odottelin että se parantuis turhaan.

-         Se kuoli sitten vai? Pukumies ivasi.

Harry kaivoi povitaskustaan punaisella sametilla päällystetyn rasian.

-         Paskanmarjat, Bob on sitkeä kaveri      .

-         Mikä toi on?

-         Siinä on Bobin varpaankynnet. Ne putos viimeisenä vadin pohjalle ja jokainen niistä parkuu samaa asiaa.

-         Hyi helkkari! Älä avaa sitä.

-         Ei sitten, Harry sanoi mutta ei laittanut rasiaa pois.

-         Kello on jo paljon, täytyy lähteä.

-         Menikö aika taas nopeasti, Harry uteli.

-         Helvetin hullu.

Harry jäi yksin penkille istumaan. Pukumies ylitti siltaa kovalla kiireellä. Harry joi oluen tyhjäksi ja sytytti tupakan. Mies katosi näkyvistä. Harry avasi rasian ja kuunteli hetken varpaankynsien valitusta.

Sitten hän napsautti rasian kiinni.